”Mistä ihmeestä saan apua vanhan äitini hoitoon, kun tuntuu että kaikki vaan siirtävät minut taas seuraavalle ja seuraavalle taholle?”, kysyi puhelimessa hätääntyneeltä vaikuttava omainen. Taas kerran kuulen tarinan, jossa kokonaisvastuuta ikäihmisen muuttuneesta tilanteesta ei ole ottanut kukaan. Yksi hoitaa terveyspalveluissa akuuttia sairautta, toisen tahon tehtävänä on huolehtia kotona lääkityksestä ja kolmas käy tuomassa kotiin ruuan. Omaisen mukaan äidin kunto on laskenut, muisti tekee jo vaarallisia tepposia ja sen vuoksi kotona asuminenkin on vaikeutunut. Kerron soittajalle uudesta vanhuspalvelulaista ja heidän lain mukaisista oikeuksistaan. Katson kunnan sivuilta oikeaa tahoa, jonka tehtävänä on ottaa vastuu ikäihmisen hoivasta kokonaisuutena ja ohjaan soittamaan heille. Pyydän ottamaan yhteyttä uudelleen, jos asiat eivät ala järjestäytyä.

Vanhuspalvelulaki on ollut nyt voimassa pari vuotta. Jos lakia ei olisi tehty viime eduskuntakaudella, sitä tuskin saataisiin ainakaan tällä hallituskaudella Suomeen. Vanhuspalvelulailla haluttiin tuoda lisää laatua vanhustenhoitoon ja palveluihin, ja sen tarkoituksena on ollut varmistaa yksilöllinen hoito ympäri maata kaikille ikäihmisille. Lain painopiste on ennaltaehkäisevässä hoidossa sekä toimintakyvyn ja itsenäisen asumisen tukemisessa mahdollisimman pitkään samalla, kun laitoshoitoa on tarkoitus vähentää.

Vanhuspalvelulakia on valitettavasti kuitenkin toteutettu kunnissa hyvin kirjavasti. Esimerkiksi tuettua palveluasumista on monissa kunnissa saatavilla liian vähän. Viime keväänä tehdyn selvityksen mukaan puolessa kunnista tehostetun palveluasumisen paikkaa joutuu myös odottamaan yli kolme kuukautta. Hoitoalan ammattilaiset kantavat puolestaan vakavaa huolta kotihoidon laadusta ja henkilökunnan riittävyydestä. Suomen lähi- ja perushoitajaliiton SuPerin viimevuotisessa kyselyssä 95 % vastanneista hoitoalan ammattilaisista oli huolissaan vanhusten kotihoidon laadusta. Miltei 70 % koki, että työyksikössä on liian vähän henkilökuntaa. Suuria alueellisia eroja on muun muassa yöaikaisessa kotipalvelussa. Viime vuonna julkaistussa THL:n selvityksessä esimerkiksi Etelä-Karjalan ja Kainuun maakunnat ilmoittivat antavansa palvelua aina sekä arki- että viikonloppuöisin, mutta Satakunnassa ja Keski-Pohjanmaalla 63 % julkisista toimintayksiköistä ei tarjonnut palvelua. Myös kuntoutusta tarvitaan joka puolella lisää.

Suomessa onkin herätty vaatimaan parannuksia vanhustenhoitoon – ja syystäkin. Pääkaupunkiseudulla vanhuksia on kuollut tulipaloissa omissa kodeissaan, Keski-Suomessa on tutkittu heitteillejättöä ja Turussa on tullut ilmi vakavia pahoinpitelyjä ja laiminlyöntejä vanhuspsykiatrian osastolla. Nämä tapaukset eivät tietenkään ole suomalaisen vanhustenhoidon koko kuva. Mutta jotain ne silti kertovat.

Moni omainen on hädissään, kun kotona vanhus ei oikein enää pärjää, mutta tuntuu ettei ole tarjolla mitään muutakaan vaihtoehtoa hoivalle. Kotihoidossa olevalle ikäihmiselle ei riitä, että häntä autetaan pukeutumisessa, hänelle tuodaan ruoka ja autetaan illalla nukkumaan, jos koko muun ajan vuorokaudesta hän on yksin asunnossaan turvattomana ja kokonaisvaltaisen avun tarpeessa. Kotihoito ei voi olla ihmisten säilömistä asuntoihin. Sitä ei halua vanhus, hänen läheisensä eikä alan ammattilaisetkaan. Siksi meidän on puhuttava siitä, mitä kotona neljän seinän sisällä tapahtuu tietääksemme, onko vanhuksen hyvä olla kotona.

Jatkuvien lakimuutosten ja säästötavoitteiden asettamisen sijaan tarvitsisimme nyt kokonaisvaltaista näkemystä vanhuspalvelujen nykytilasta ja tulevaisuudesta sekä riittävää tahtotilaa asioiden korjaamiseksi, sillä vanhuspalvelut ovat Suomessa yksi väestömme hyvinvoinnin onnistumisen keskeisistä kysymyksistä.

– Kristiina Salonen, raumalainen kansanedustaja